Ystävyydestä

Ystävyydestä muistan jo tuolta kolmen neljän ikävuoden tienoilta joitakin asioita. Ensimmäinen ihastus, tosin en tiedä lasketaanko sitä vielä virallisesti tuossa iässä. Äitini oli perhepäivähoitaja ja tuo tyttö oli meillä silloin hoidossa. Muistan, että hän oli minua huomattavasti vanhempi. Tosin varmaan vuosikin tuntui huomattavalta erolta siihen aikaan. Ihastuksen todellisuudestakaan en ole alkuunkaan varma. Jossain vaiheessa elämää muutimme naapuritaloon, joka oli suurempi.

Lapsena, ennen kouluikää, minulla oli yksi ystävä, paras ystävä. Tämäkin poika oli meillä hoidossa, ehkä neljän- viiden vanhasta kouluikään. Hänen kanssaan oli hyvä olla ja mieli tuntui aina paljon iloisemmalta kun hän oli lähistöllä. Jännä juttu miten jo tuossa iässä ihminen kaipaa ja jollain tasolla tajuaa, että ystäviä on hyvä olla ja se, että niitä löytyy jo noin varhain. Kummallista.

Käytiin yhdessä päiväkerhossa ja toistemme luona kyläilemässä. En muista kuinka usein mutta käytiin kuitenkin. Keksittiin kaikkia jännittäviä pihaleikkejä ja ilmeisesti jonkin verran pahojamme tehtiin, kuuluuhan se nyt tuohon ikään. Kun sitä näin jälkeenpäin ajattelee niin huomaa kuinka tuosta ystävyydestä paistaa vilpitön pyyteettömyys ja ystävyyden ilo. Jotenkin sitä ei aina tunnu nykyään.

Muuttuvat olo suhteet ovat kuitenkin muokanneet ystävyyssuhteitani jo lapsuudesta alkaen. Hoidossa olleet lapset ovat vaihtuneet ja sitä myöten ystäväpiirikin on vaihtunut silloin tällöin. Aikoinaan, kun varhaisimmilla psykologian tunneilla puhuttiin lapsuuden vaikutuksesta minuuteen, pidin sitä osittain hölynpölynä. Kuitenkin jälkeenpäin on täytynyt huomata kuinka paikkaansa pitävää se todellisuudesssa on. Lapsuus muokkaa toiminnallisia malleja päähämme, joista on aika vaikea ellei mahdoton irroittautua eikä niitä tule useinkaan edes ajatelleeksi.

Tästä syystä nykyäänkin ystävyyssuhteeni tuntuu niin sanotusti kariutuvan aina olosuhteiden muuttuessa. Kun koulu päättyy tai muu vastaava muutos tapahtuu yleensä jää myös ne ystävät, joita tuo ajan jakso on tuonut tullessaan. Se on se opittu malli lapsuudesta kun olosuhteet muuttuu niin ystävätkin muuttuu. Se malli on säilynyt syystä tai toisesta.

Ystävyys toimii niin kauan kuin molemmat osapuolet kuvittelevat olevansa hivenen parempia kuin se toinen. Tästä tuntemuksesta johtuen pyyteettömyys on mahdollista. Kun kumpikin ajattelee olevansa hiukan parempi, on helpompi antaa pyyteettömästi toiselle asioita ja jakaa ajatuksia. Karua, että pitää tuntea paremmuutta. Se on ehkä väärä sana, mutta näin se kuitenkin on. Paremmuuden tunne luo pohjan ystävyydelle. Enkä tarkoita nokittamista tai kehuskelua vaan ainoastaan subjektiivista tunnetta, olotilaa, tervettä itsetuntoa, omaa olemusta. Uskokaa tai älkää tuo tunne luo tasavertaisuuden kahden ihmisen välille.

Tämä selittyy yksinkertaisesti sillä, että jos toinen osapuoli kokee olevansa huonompi tai alemmassa asemassa tai muuten vaan heikommassa elämäntilanteessa, ei hetkellisesti vaan yleisesti ottaen, ei pyyteettömyys voi toimia. Kun niin sanottu huonompi puoli vastaanottaa jotakin hän kokee sen almuina, armopalana. Jos taas huonompi osainen antaa jotakin paremmalle, hän kokee sen riittämättömänä ilman todellisuuspohjaa ja tunne antamisesta saattaa kääntyä ja yleensä kääntyykin mielistelyyn tai mielihyhvän tuottamiseen toiselle ilman todellista antamisen iloa ja tasavertaisuuden tunnetta.

Joillekin voisi tulla mieleen tässä kohtaa narsistinen persoonallisuus yllä kuvatusta, mutta ei se ole koska tuossa on kysymys hypoteettisesta ystävyydestä eikä parisuhteesta tai yrityksistä sitoa toista ystävyyteen. Toki yhtymäkohtia määritelmästä löytyy, mutta ei sinnepäinkään.

Ystävyyteen tarvitaan siispä kaksi terveen itsetunnon omaavaa henkilöä, jotka tuntevat olevansa vain hivenen toistaan parempia. Siten pyyteettömyys ja antamisen iloa pääsevät valloilleen. Periaatteessa vaikka kysymys "mitä minä tästä saan?" onkin päässyt valloilleen myös ystävyyssuhteissa, ei vilpittömyys ole kadonnut jos paremmuudentunne toimii omissa rajoissaan.