Ystävyydestä muistan jo tuolta kolmen neljän ikävuoden tienoilta joitakin asioita. Ensimmäinen ihastus, tosin en tiedä lasketaanko sitä vielä virallisesti tuossa iässä. Äitini oli perhepäivähoitaja ja tuo tyttö oli meillä silloin hoidossa. Muistan, että hän oli minua huomattavasti vanhempi. Tosin varmaan vuosikin tuntui huomattavalta erolta siihen aikaan. Ihastuksen todellisuudestakaan en ole alkuunkaan varma. Jossain vaiheessa elämää muutimme naapuritaloon, joka oli suurempi.
Lapsena, ennen kouluikää, minulla oli yksi ystävä, paras ystävä. Tämäkin poika oli meillä hoidossa, ehkä neljän- viiden vanhasta kouluikään. Hänen kanssaan oli hyvä olla ja mieli tuntui aina paljon iloisemmalta kun hän oli lähistöllä. Jännä juttu miten jo tuossa iässä ihminen kaipaa ja jollain tasolla tajuaa, että ystäviä on hyvä olla ja se, että niitä löytyy jo noin varhain. Kummallista.
Käytiin yhdessä päiväkerhossa ja toistemme luona kyläilemässä. En muista kuinka usein mutta käytiin kuitenkin. Keksittiin kaikkia jännittäviä pihaleikkejä ja ilmeisesti jonkin verran pahojamme tehtiin, kuuluuhan se nyt tuohon ikään. Kun sitä näin jälkeenpäin ajattelee niin huomaa kuinka tuosta ystävyydestä paistaa vilpitön pyyteettömyys ja ystävyyden ilo. Jotenkin sitä ei aina tunnu nykyään.
Muuttuvat olo suhteet ovat kuitenkin muokanneet ystävyyssuhteitani jo lapsuudesta alkaen. Hoidossa olleet lapset ovat vaihtuneet ja sitä myöten ystäväpiirikin on vaihtunut silloin tällöin. Aikoinaan, kun varhaisimmilla psykologian tunneilla puhuttiin lapsuuden vaikutuksesta minuuteen, pidin sitä osittain hölynpölynä. Kuitenkin jälkeenpäin on täytynyt huomata kuinka paikkaansa pitävää se todellisuudesssa on. Lapsuus muokkaa toiminnallisia malleja päähämme, joista on aika vaikea ellei mahdoton irroittautua eikä niitä tule useinkaan edes ajatelleeksi.
Tästä syystä nykyäänkin ystävyyssuhteeni tuntuu niin sanotusti kariutuvan aina olosuhteiden muuttuessa. Kun koulu päättyy tai muu vastaava muutos tapahtuu yleensä jää myös ne ystävät, joita tuo ajan jakso on tuonut tullessaan. Se on se opittu malli lapsuudesta kun olosuhteet muuttuu niin ystävätkin muuttuu. Se malli on säilynyt syystä tai toisesta.
Ystävyys toimii niin kauan kuin molemmat osapuolet kuvittelevat olevansa hivenen parempia kuin se toinen. Tästä tuntemuksesta johtuen pyyteettömyys on mahdollista. Kun kumpikin ajattelee olevansa hiukan parempi, on helpompi antaa pyyteettömästi toiselle asioita ja jakaa ajatuksia. Karua, että pitää tuntea paremmuutta. Se on ehkä väärä sana, mutta näin se kuitenkin on. Paremmuuden tunne luo pohjan ystävyydelle. Enkä tarkoita nokittamista tai kehuskelua vaan ainoastaan subjektiivista tunnetta, olotilaa, tervettä itsetuntoa, omaa olemusta. Uskokaa tai älkää tuo tunne luo tasavertaisuuden kahden ihmisen välille.
Tämä selittyy yksinkertaisesti sillä, että jos toinen osapuoli kokee olevansa huonompi tai alemmassa asemassa tai muuten vaan heikommassa elämäntilanteessa, ei hetkellisesti vaan yleisesti ottaen, ei pyyteettömyys voi toimia. Kun niin sanottu huonompi puoli vastaanottaa jotakin hän kokee sen almuina, armopalana. Jos taas huonompi osainen antaa jotakin paremmalle, hän kokee sen riittämättömänä ilman todellisuuspohjaa ja tunne antamisesta saattaa kääntyä ja yleensä kääntyykin mielistelyyn tai mielihyhvän tuottamiseen toiselle ilman todellista antamisen iloa ja tasavertaisuuden tunnetta.
Joillekin voisi tulla mieleen tässä kohtaa narsistinen persoonallisuus yllä kuvatusta, mutta ei se ole koska tuossa on kysymys hypoteettisesta ystävyydestä eikä parisuhteesta tai yrityksistä sitoa toista ystävyyteen. Toki yhtymäkohtia määritelmästä löytyy, mutta ei sinnepäinkään.
Ystävyyteen tarvitaan siispä kaksi terveen itsetunnon omaavaa henkilöä, jotka tuntevat olevansa vain hivenen toistaan parempia. Siten pyyteettömyys ja antamisen iloa pääsevät valloilleen. Periaatteessa vaikka kysymys "mitä minä tästä saan?" onkin päässyt valloilleen myös ystävyyssuhteissa, ei vilpittömyys ole kadonnut jos paremmuudentunne toimii omissa rajoissaan.
perjantai 26. joulukuuta 2008
keskiviikko 17. joulukuuta 2008
Toinen
Jännä juttu, miten elämä tuntuu kulkevan sykleissä, kutsun niitä kasvukausiksi ja ne eivät liity Freudin tai kenenkään muunkaan minä-kuvan kehitysteorioihin. Tietynlaiset jaksot rytmittää elämää, välillä on huonompaa ja välillä parempaa. Välillä enemmän tapahtumia, välillä vähemmän. Kummallista miten elämä ei itse asiassa koskaan ole tasapaksua, vaan aina joko täynnä jotakin taikka tyhjää. Mistä se sitten johtuu, en tiedä, tuskin kukaan muukaan, mutta tiedän yhden tapauksen.
En muista onko tullut jo todettua, mutta koska asia on olennainen, todetaan uudestaan. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, aina pitää pyrkiä parempaan ja hienompaan. Pitää korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Näin ollen se meikäläisen elämäkin alkoi kaivata korjausta. Eli kun kaikki oli jo hyvin, niin se alkoikin kyllästyttää ja jotakin olisi saatava lisää tai muutettava. Toivottavasti jo tässä kohtaa joku herää ja tajuaa, että ehjiä tavaroita ei kannata korjata.
Kaikki oli niin hyvin. Kaikki hyvin. Näin jatketaan eteenpäin ja kaikki on aina vaan hyvin. Tulevaisuudessa kaikki on samoin kuin nyt. Ei mitään mitä odottaa, ei uutta päämäärää nyt kun on ponnistettu tähän omillaan pärjäämisen vaiheeseen. Sitten tullaan siihen "tässäks tää nyt on?"- ajatusvaiheeseen ja asiat lakkaa olemasta yhtä hyviä kuin ennen. Mikään ei ole muuttunut, paitsi se olennaisin tässä jutussa. Minä.
Jännittävä hetki istua ja kirjoittaa itsenäistymisestä. Istua tässä huoneessa, jossa kasvoin teini-ikäiseksi. Katson ikkunasta ulos ja siinä on jotain niin kovin tuttua ja turvallista, jotain mitä silloin ei ymmärtänyt , mutta nyt ymmärtää. Ja sitten se ristiriita, koska nyt se tuttuus ja turvallisuus ei enää ole kuitenkaan kuin muisto. Istun lapsuudenkodissani, huoneessa. Omassa huoneessani. Tuntuu tutulta ja vieraalta. Vieraantuminen, muuta ei tule mieleen.
Minä muutuin, mutta elämä ei muuttunut minun mukana. Kehitys ei jatkunut samaa rataa enää kuin mitä se oli jatkunut tähän saakka. Tyhjyys alkoi vallata mieltä pieni pala kerrallaan. Nakersi ensin jonkun hieman merkityksettömämmän asian pois, sitten pikku hiljaa myös hiukan tärkeämpiä asioita kunnes jäljellä oli pelkkä riisuttu minä. Riisuttuna niistä kulisseista, joita pidin aikuisuuden merkkeinä. Äkkiä kaikki mikä luettiin hyväksi muutti merkityksensä joksikin toiseksi. Tärkeästä tuli toisarvoinen, olennaisesta epäolennainen ja minusta päämäärätön, sillä tietoisuus iski tajuntaan. Eihän näin mennä loppuelämää. Kova paikka varsinkin silloin kun luulit olevasi voitolla. Kova paikka huomata olevansa haavoittuvainen sittenkin ja kova paikka huomata ettei elämä aina olekaan niin yksinkertaista.
Siihen aikaan minulla oli hyvin jyrkkiä mielipiteitä ja malleja siitä miten asioissa edetään. Mustaa ja valkoista ilman harmaan sävyjä. Tosin, jo hivenen viisastuneena, täytyy todeta, että värit ovat nyt pääosin niitä sävyjä pelkästään. Valkoinen ja musta puuttuvat. Eikä se ole luovuttamista, se on vain väistämätön tosiasia, että sellaisella jokotai- elämänkatsomuksella täällä ei pärjää. Kompromisseja joutuu tekemään yksinkertaisesti siksi, että maailma ei pyöri yksilön navan ympäri. Ei minunkaan navan ympäri pyörinyt. Valistunut sanoisi nyt, että siinä karisi pois lapsuuden rippeet, ne viimeisetkin harhakuvat, joita totena on pitänyt.
Ei kannata korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Tässä vaiheessa jää ristiriitainen kuva tuostakin ajatuksesta. Jotain olisi pitänyt tehdä ettei kaikelta katoa merkitys, mutta toisaalta eihän se merkitys olisi kadonnut, jos osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on, eikä tavoittele koko ajan parempaa tai muutosta ylipäänsä. Oli miten oli jotain meni siinä rytäkässä rikki joka tapauksessa. Minä.
En muista onko tullut jo todettua, mutta koska asia on olennainen, todetaan uudestaan. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, aina pitää pyrkiä parempaan ja hienompaan. Pitää korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Näin ollen se meikäläisen elämäkin alkoi kaivata korjausta. Eli kun kaikki oli jo hyvin, niin se alkoikin kyllästyttää ja jotakin olisi saatava lisää tai muutettava. Toivottavasti jo tässä kohtaa joku herää ja tajuaa, että ehjiä tavaroita ei kannata korjata.
Kaikki oli niin hyvin. Kaikki hyvin. Näin jatketaan eteenpäin ja kaikki on aina vaan hyvin. Tulevaisuudessa kaikki on samoin kuin nyt. Ei mitään mitä odottaa, ei uutta päämäärää nyt kun on ponnistettu tähän omillaan pärjäämisen vaiheeseen. Sitten tullaan siihen "tässäks tää nyt on?"- ajatusvaiheeseen ja asiat lakkaa olemasta yhtä hyviä kuin ennen. Mikään ei ole muuttunut, paitsi se olennaisin tässä jutussa. Minä.
Jännittävä hetki istua ja kirjoittaa itsenäistymisestä. Istua tässä huoneessa, jossa kasvoin teini-ikäiseksi. Katson ikkunasta ulos ja siinä on jotain niin kovin tuttua ja turvallista, jotain mitä silloin ei ymmärtänyt , mutta nyt ymmärtää. Ja sitten se ristiriita, koska nyt se tuttuus ja turvallisuus ei enää ole kuitenkaan kuin muisto. Istun lapsuudenkodissani, huoneessa. Omassa huoneessani. Tuntuu tutulta ja vieraalta. Vieraantuminen, muuta ei tule mieleen.
Minä muutuin, mutta elämä ei muuttunut minun mukana. Kehitys ei jatkunut samaa rataa enää kuin mitä se oli jatkunut tähän saakka. Tyhjyys alkoi vallata mieltä pieni pala kerrallaan. Nakersi ensin jonkun hieman merkityksettömämmän asian pois, sitten pikku hiljaa myös hiukan tärkeämpiä asioita kunnes jäljellä oli pelkkä riisuttu minä. Riisuttuna niistä kulisseista, joita pidin aikuisuuden merkkeinä. Äkkiä kaikki mikä luettiin hyväksi muutti merkityksensä joksikin toiseksi. Tärkeästä tuli toisarvoinen, olennaisesta epäolennainen ja minusta päämäärätön, sillä tietoisuus iski tajuntaan. Eihän näin mennä loppuelämää. Kova paikka varsinkin silloin kun luulit olevasi voitolla. Kova paikka huomata olevansa haavoittuvainen sittenkin ja kova paikka huomata ettei elämä aina olekaan niin yksinkertaista.
Siihen aikaan minulla oli hyvin jyrkkiä mielipiteitä ja malleja siitä miten asioissa edetään. Mustaa ja valkoista ilman harmaan sävyjä. Tosin, jo hivenen viisastuneena, täytyy todeta, että värit ovat nyt pääosin niitä sävyjä pelkästään. Valkoinen ja musta puuttuvat. Eikä se ole luovuttamista, se on vain väistämätön tosiasia, että sellaisella jokotai- elämänkatsomuksella täällä ei pärjää. Kompromisseja joutuu tekemään yksinkertaisesti siksi, että maailma ei pyöri yksilön navan ympäri. Ei minunkaan navan ympäri pyörinyt. Valistunut sanoisi nyt, että siinä karisi pois lapsuuden rippeet, ne viimeisetkin harhakuvat, joita totena on pitänyt.
Ei kannata korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Tässä vaiheessa jää ristiriitainen kuva tuostakin ajatuksesta. Jotain olisi pitänyt tehdä ettei kaikelta katoa merkitys, mutta toisaalta eihän se merkitys olisi kadonnut, jos osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on, eikä tavoittele koko ajan parempaa tai muutosta ylipäänsä. Oli miten oli jotain meni siinä rytäkässä rikki joka tapauksessa. Minä.
lauantai 13. joulukuuta 2008
Jatko
Lapsena kesät olivat aivan erilaisia kuin nykyään. Varhaisimmat muistot ovat jostakin paljon ennen kouluikää. Jopa ymmärtääkseni muutamia muistoja ajalta, jolloin olin noin 3-vuotias. Kotimme piha oli kohtalaisen suuri ja kuten tuossa iässä yleensä niin sanottu reviiri oli suhteellisen pieni. Mansardikattoinen kaksikerroksinen talo, kaksi huonetta, keittiö, makuuhuone ja eteinen alakerrassa. Yläkerta ei ollut asumiskunnossa ja joskus harvoin kun pääsi käymään niin kutsutussa vintissä, oli jännitystä aina ilmassa. Pihassa oli ulkorakennus, jossa oli sauna, puuvarasto sekä jonkinlainen paja. Pajassa ei tehty mitään enää, mutta siellä oli paljon jo siihen aikaan vanhoja työkaluja ja muita ihmeellisiä vekottimia. Kaikista selvimmin muistan tunnelmat ja hajut noista paikoista. Pihassa oli punainen keinu sekä paljon marjapensaita ja ehkä jonkinlainen kasvimaa. Pihaan pääsi kahta reittiä, toinen reitti oli pitkä pihatie, joka johti suoraan talon etuovelle ja toinen reitti kulki talon takaa naapurin pihan läpi ja se oli se, jota käytettiin. Luulisin, että autoa meillä ei silloin kuitenkaan vielä ollut.
Päivät olivat paljon pidemmän tuntuisia kuin nykyään ja aamut, iltapäivät ja illat erottuivat tunnelmaltaan selkeästi ja yöt varsinkin olivat tunnelmaltaan vahvoja. Aamu oli usein viileäntuntuinen tai ainakin siltä se heti heräämisen jälkeen tuntui. Muistan, että useat aamut alkoivat sillä kun menin ulos rappuselle kyykistyneenä kohtaan, johon aurinko paistoi. Aurinko lämmitti pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja pian olikin jo kesäisen kuuma. Leikit alkoivat yleensä heti aamusta. Mielikuvitus oli huippuluokkaa ja yksi jännittävimpiä asioita oli seurata muurahaisia tai koppakuoriaisia ja katsoa minne ne menevät tai mitä ne puuhailevat.
Olen oppinut ajamaan polkupyörällä kolmevuotiaana. Muistan, että sain pyörän eräältä naapurilta ja sitten harjoittelin koko illan ajamista kunnes se viimein alkoi sujua. Harjoittelualueena toimi juuri se pihatien osa joka ei yleensä ollut käytössä. Tien vieressä hiukan tien tasoa korkeammalla oli peltoalue, joka kesäisin kasvoi heinää ja ties mitä ruohoja ja tietty nokkosia, joita lapsena piti kammoksua. Harjoittelin äidin ja isoveljen avustuksella ja usein kaatua mätkähdin peltoon ohjaamisvaikeuksien vuoksi. Yllättävän sinnikkäästi jaksoin nousta aina uudestaan ja uudestaan pyörän selkään. Riemu oli ylimmillään kun polkeminen alkoi sujua ja pysyin pystyssä koko pihatien matkan.
Talvet olivat tuolloin oikeita talvia. Oli lunta ja pakkasta, molempia paljon. Takapihan puolella oli pieni alamäki, josta laskettiin pulkalla. Muistan omistaneeni oikein kunnon karvalakin tuohon aikaan, sellaisen joka sai pään näyttämään kolminkertaiselta. Paljon muuta en talvista muistakaan tuolta ajalta. Sisällä oli kunnon vanhanajan leivinuuni ja jonkin sortin muu uuni olohuoneessa lämmitystä varten. Olohuoneessa oli punainen sohva ja viltti, jonka alla oli aina lämmintä ihmetellä illan tuloa. Muistan joulukuusen, mutta en ole varma onko se totta vai ei, sillä joulua vietettiin aina mummolassa, jonne oli kokoontunut koko suku. Tuo perinne kuitenkin sammui jossain vaiheessa ja aloimme viettää joulua kotona.
Ehkäpä se sinnikkyys ja päättäväisyys, joka tuolloin syttyi, on vahvasti muokannut sen mikä nykyään olen. Varhaislapsuus oli aikaa täysin vailla päämääriä ja odotuksia. Jokainen päivä toi jotakin uutta ihmeteltävää ja vanhat tutut asiat toivat turvallisuutta, jota tarvittiin uuden tutkimiseen. Kaikki oli mahdollista.
Päivät olivat paljon pidemmän tuntuisia kuin nykyään ja aamut, iltapäivät ja illat erottuivat tunnelmaltaan selkeästi ja yöt varsinkin olivat tunnelmaltaan vahvoja. Aamu oli usein viileäntuntuinen tai ainakin siltä se heti heräämisen jälkeen tuntui. Muistan, että useat aamut alkoivat sillä kun menin ulos rappuselle kyykistyneenä kohtaan, johon aurinko paistoi. Aurinko lämmitti pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja pian olikin jo kesäisen kuuma. Leikit alkoivat yleensä heti aamusta. Mielikuvitus oli huippuluokkaa ja yksi jännittävimpiä asioita oli seurata muurahaisia tai koppakuoriaisia ja katsoa minne ne menevät tai mitä ne puuhailevat.
Olen oppinut ajamaan polkupyörällä kolmevuotiaana. Muistan, että sain pyörän eräältä naapurilta ja sitten harjoittelin koko illan ajamista kunnes se viimein alkoi sujua. Harjoittelualueena toimi juuri se pihatien osa joka ei yleensä ollut käytössä. Tien vieressä hiukan tien tasoa korkeammalla oli peltoalue, joka kesäisin kasvoi heinää ja ties mitä ruohoja ja tietty nokkosia, joita lapsena piti kammoksua. Harjoittelin äidin ja isoveljen avustuksella ja usein kaatua mätkähdin peltoon ohjaamisvaikeuksien vuoksi. Yllättävän sinnikkäästi jaksoin nousta aina uudestaan ja uudestaan pyörän selkään. Riemu oli ylimmillään kun polkeminen alkoi sujua ja pysyin pystyssä koko pihatien matkan.
Talvet olivat tuolloin oikeita talvia. Oli lunta ja pakkasta, molempia paljon. Takapihan puolella oli pieni alamäki, josta laskettiin pulkalla. Muistan omistaneeni oikein kunnon karvalakin tuohon aikaan, sellaisen joka sai pään näyttämään kolminkertaiselta. Paljon muuta en talvista muistakaan tuolta ajalta. Sisällä oli kunnon vanhanajan leivinuuni ja jonkin sortin muu uuni olohuoneessa lämmitystä varten. Olohuoneessa oli punainen sohva ja viltti, jonka alla oli aina lämmintä ihmetellä illan tuloa. Muistan joulukuusen, mutta en ole varma onko se totta vai ei, sillä joulua vietettiin aina mummolassa, jonne oli kokoontunut koko suku. Tuo perinne kuitenkin sammui jossain vaiheessa ja aloimme viettää joulua kotona.
Ehkäpä se sinnikkyys ja päättäväisyys, joka tuolloin syttyi, on vahvasti muokannut sen mikä nykyään olen. Varhaislapsuus oli aikaa täysin vailla päämääriä ja odotuksia. Jokainen päivä toi jotakin uutta ihmeteltävää ja vanhat tutut asiat toivat turvallisuutta, jota tarvittiin uuden tutkimiseen. Kaikki oli mahdollista.
Ensimmäinen
Henkilökohtaisesti kuvittelin olevani aikuinen jo siinä parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Totuus paljastui vasta myöhemmällä iällä. Olin aloittanut työnteon ja parisuhdekin oli hanskassa, yhteen muuttamista, yhdessäoloa ja töitä siinä välillä. Kyllä oli aikuinen olotila ja sehän se oli se normaali rutiini miten itsenäinen elämä käynnistetään. Opittu malli siitä miten kuuluu toimia ja päästä elämässä eteenpäin. Johonkin astihan tälläkin menolla pääsin, mutta ei riittänyt meikäläiselle. Onneksi ei.
Minustahan piti tulla rokkitähti, mutta aikuisuuden tuoma näennäinen vastuuntunto ja niin sanottu oikean elämän tietyntyyppinen ihannointi tappoi sen unelman sisältäni. Ryhdyin ajattelematta koneiston osaksi, tuottamaan jotakin mitä yhteiskunta tarvitsi. Osaksi rullaavaa koneistoa, yhdeksi harmaasta massasta. Se oli se mitä aikuiselta odotetaan ja täytin paikkani.
Useita vuosia tein työtä vailla päämäärää, vailla sitä sisältöä mihin tällä hetkellä pyrin raivoisasti. Tein saadakseni rahaa elämiseen ja olemiseen. Eihän se nyt niin väärin voi olla, eikä olekaan. Niin useat tekevät, koska ei ole vaihtoehtoa tai he eivät näe sitä takaporttia toisenlaiseen elämään ja kuten sanottua jotkut vain tyytyvät siihen eivätkä kysy itseltään miksi tai kyseenalaista tekojaan ja niiden tarkoitusta. Työ ei määritä ihmistä, mutta antaa kehyksen sille miten itseään voi ilmaista.
Kylmä totuus on se, että raha meitä pyörittää, joko hallitsee tai kahlitsee, mutta harvoin vapauttaa. Siksi työ antaa kehyksen itseilmaisuun. Tietty summa tuota kuuluisaa rahaa tulee sinulle tehdystä työstä ja sen avulla toteutat sitä mitä pidät itsellesi tärkeänä. Eri töistä saa eri määrän rahaa joten toisilla on enemmän mahdollisuuksia kuin toisilla. Ja yksilö sitten suhteuttaa omat toiveensa tähän kehykseen eli todellisuudessa ihminen ei tee sitä mitä hän tahtoo vaan sitä mihin hänen kehyksen suomat mahdollisuudet riittävät. Kylmemmin ilmaistuna ihminen suhteuttaa toiveensa siihen kuinka suuri tilipussi hänellä on. Karua, mutta niin totta.
Minulla se kehys oli kohtuullinen vaikka en ollutkaan opiskellut mihinkään ammattiin. Olin niin sanottu ”drop out”. Siihen suhteutettuna tienasin aika kivasti ja vuokra-asuntokin oli halvimmasta päästä ja silti todella iso ja hyväkuntoinen. Rahaa siis kului vuokraan ja autokin piti tottakai ostaa. Lisäksi rahaa kului toki normaaliin elämiseen ruokaan ja juokseviin kuluihin kuten sähkö- ja puhelinlaskuihin. Sen verran jäi kuukaudessa, että joskus lähdettiin kavereiden kanssa ulos perisuomalaiseen tapaan ottamaan kännit ja hyvin usein nähtiin kaupungin kahviloissa kupposen merkeissä. Eikä se mitenkään huonoa elämää ollut, ei niin hohdokasta kun olin kuvitellut, mutta tuli hyvin toimeen oli ystäviä, asunto, auto, tyttöystävä josta myöhemmin tuli kihlattu ja kaikki tuntui olevan mallillaan. Aikuisuuden tunne voimistui näiden asioiden johdosta ja tuntui hyvältä olla irti vanhemmista ja pärjätä omillaan.
Normaalisti tämähän jatkuisi loputtomiin ja sitten jonain päivänä jäisi eläkkeelle ja siirtyisi uuteen elämänvaiheeseen, johon olisi taas ehtinyt saada valmiin mallin joltain jo eläkkeellä olevalta. Kenties malli tulisi omilta vanhemmilta, ehkä ystäväksi muotoutuneelta työkaverilta tai keneltä hyvänsä siinä tilanteessa olevalta, jonka elämää näet hiukan lähempää. Onhan parikymppisellä toki pitkä matka eläköitymiseen, mutta kohti sitä oltiin menossa hyvää vauhtia ilman murheita ja huolia, täysin ajattelematta vailla odotuksia ja suunnitelmia. Harmaana massana.
Minustahan piti tulla rokkitähti, mutta aikuisuuden tuoma näennäinen vastuuntunto ja niin sanottu oikean elämän tietyntyyppinen ihannointi tappoi sen unelman sisältäni. Ryhdyin ajattelematta koneiston osaksi, tuottamaan jotakin mitä yhteiskunta tarvitsi. Osaksi rullaavaa koneistoa, yhdeksi harmaasta massasta. Se oli se mitä aikuiselta odotetaan ja täytin paikkani.
Useita vuosia tein työtä vailla päämäärää, vailla sitä sisältöä mihin tällä hetkellä pyrin raivoisasti. Tein saadakseni rahaa elämiseen ja olemiseen. Eihän se nyt niin väärin voi olla, eikä olekaan. Niin useat tekevät, koska ei ole vaihtoehtoa tai he eivät näe sitä takaporttia toisenlaiseen elämään ja kuten sanottua jotkut vain tyytyvät siihen eivätkä kysy itseltään miksi tai kyseenalaista tekojaan ja niiden tarkoitusta. Työ ei määritä ihmistä, mutta antaa kehyksen sille miten itseään voi ilmaista.
Kylmä totuus on se, että raha meitä pyörittää, joko hallitsee tai kahlitsee, mutta harvoin vapauttaa. Siksi työ antaa kehyksen itseilmaisuun. Tietty summa tuota kuuluisaa rahaa tulee sinulle tehdystä työstä ja sen avulla toteutat sitä mitä pidät itsellesi tärkeänä. Eri töistä saa eri määrän rahaa joten toisilla on enemmän mahdollisuuksia kuin toisilla. Ja yksilö sitten suhteuttaa omat toiveensa tähän kehykseen eli todellisuudessa ihminen ei tee sitä mitä hän tahtoo vaan sitä mihin hänen kehyksen suomat mahdollisuudet riittävät. Kylmemmin ilmaistuna ihminen suhteuttaa toiveensa siihen kuinka suuri tilipussi hänellä on. Karua, mutta niin totta.
Minulla se kehys oli kohtuullinen vaikka en ollutkaan opiskellut mihinkään ammattiin. Olin niin sanottu ”drop out”. Siihen suhteutettuna tienasin aika kivasti ja vuokra-asuntokin oli halvimmasta päästä ja silti todella iso ja hyväkuntoinen. Rahaa siis kului vuokraan ja autokin piti tottakai ostaa. Lisäksi rahaa kului toki normaaliin elämiseen ruokaan ja juokseviin kuluihin kuten sähkö- ja puhelinlaskuihin. Sen verran jäi kuukaudessa, että joskus lähdettiin kavereiden kanssa ulos perisuomalaiseen tapaan ottamaan kännit ja hyvin usein nähtiin kaupungin kahviloissa kupposen merkeissä. Eikä se mitenkään huonoa elämää ollut, ei niin hohdokasta kun olin kuvitellut, mutta tuli hyvin toimeen oli ystäviä, asunto, auto, tyttöystävä josta myöhemmin tuli kihlattu ja kaikki tuntui olevan mallillaan. Aikuisuuden tunne voimistui näiden asioiden johdosta ja tuntui hyvältä olla irti vanhemmista ja pärjätä omillaan.
Normaalisti tämähän jatkuisi loputtomiin ja sitten jonain päivänä jäisi eläkkeelle ja siirtyisi uuteen elämänvaiheeseen, johon olisi taas ehtinyt saada valmiin mallin joltain jo eläkkeellä olevalta. Kenties malli tulisi omilta vanhemmilta, ehkä ystäväksi muotoutuneelta työkaverilta tai keneltä hyvänsä siinä tilanteessa olevalta, jonka elämää näet hiukan lähempää. Onhan parikymppisellä toki pitkä matka eläköitymiseen, mutta kohti sitä oltiin menossa hyvää vauhtia ilman murheita ja huolia, täysin ajattelematta vailla odotuksia ja suunnitelmia. Harmaana massana.
alku
Haluaisin elää ajassa, jolloin kaikki ei ollut näin perusteltua ja siten niin kovin yllätyksetöntä. Voin ihan hyvin ymmärtää miksi ja miten jotkut ihmiset jäävät koukkuun fantasiapelien tai elokuvien maailmaan. Siinä maailmassa on yllätykset ja mahdollisuudet tallella ja se tuottaa jotakin mitä odottaa. Yllätykset ja mahdollisuudet ovat, subjektiivisesti ainakin, poistuneet tästä kliiniseksi muuttuneesta maailmasta. Ehkä emme usko niin kutsuttuihin ihmeisiin, koska kaikki on perusteltavissa muilla keinoilla ja ihmisen ajatusmaailma on kyynistynyt ja apatisoitunut. Ehkä samasta syystä emme huomaa niitä ihmeitä, joita mahdollisesti tapahtuu ympärillämme.
Kasvottomuus on täyttä arkipäivää ja yksilökeskeisestä yhteiskunnasta huolimatta olemme kaikki yhtä tuottavaa niin kutsuttua harmaata massaa. Valveutuneempi yksilö saattaa käydä loputonta taisteluaan kasvottomuutta vastaan, mutta todennäköisesti luovuttaa ennemmin tai myöhemmin tajutessaan toivottomuuden tai vain väsähtäessään jatkuvaan pyristelyyn. Pyristelyyn sitä yhteiskuntaa vastaan, jonka ihminen on luonut toimivaksi kokonaisuudeksi ja menettänyt sen hallinnan täysin. Koneisto rullaa omalla tahdillaan eteenpäin eikä sitä yksilö pysäytä, ei ehkä edes joukko yksilöitä ryhmittyessään vastarintaan.
Suurin osa meistä on kuitenkin niitä, jotka vain kulkevat elämänsä läpi sen kummemmin miettimättä kaiken tarkoitusta tai omia päämääriään. Onko kaikella edes tarkoitusta tai tarvitseeko sitä ollakaan. Niin tai näin. Nuo ihmiset kuitenkin kulkevat massana jättäen oman ekologisen jälkensä tähän maailmaan tuottamalla sitä mitä heiltä odotetaankin. Jotkut suuremman jäljen toiset taas pienemmän, yhtä kaikki, peruuttamaton jälki meistä kaikista silti väistämättä jää.
Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa vapaita, mutta tosi asiassa ovatkin täysin sidottuja tuohon alati pyörivään koneistoon, työelämän vaateisiin ja lopun perin vähäisen vapaa-ajan viettämiseen ikään kuin järkevästi tai hyödyllisesti. Vapaa-ajalla tehdään itselle tärkeitä asioita kuten harrastetaan ja vietetään aikaa toisten ihmisten seurassa. Jokainen tekee mitä mielii. Näin on aina toimittu, näin on aina tehty. Elämänmalli on opittua tietoisuutta siitä kuinka tästä elämästä selviää kaikista parhaiten, helpoiten joku sanoisi. Opittua tietoisuutta, joka tapahtuu tiedostamatta jos ei sitä pysähdy ikinä miettimään. Milloin itse olet viimeksi pysähtynyt miettimään miksi teen asioita niinkuin teen ja olenko tyytyväinen siihen missä olen tällä hetkellä ja olenko saanut aikaan niin paljon kuin olen halunnutkin saada. Moniko meistä on?
Väkisin tulee mieleen, että tässä on kyse lapsuuden ja aikuisuuden välisestä matkasta. Aikuisuus on nykyajan tyhjyys ja lapsuus, se täynnä ihmeitä oleva mahdollisuuksien maailma. Lapsena tein usein niin sanottuja tutkimusmatkoja metsään. Osa havainnoista oli uusia ja osa vanhoja ja tuttuja. Helposti vanhassa metsässä, jossa oli sammaloituneita kiviä ja ikivanhoja puita jykevänä seisomassa omalla paikallaan, metsässä, jonne valo siivilöityi valikoiden reittinsä oksien lomasta tuoden oman jännittävän tunnelmansa tuohon hetkeen, voisi kuvitella menninkäisen tai tontun kulkevan siellä. Se on sitä mystiikkaa, jota lisääntynyt tiedonmäärä ei ole vielä vääräksi todistanut.
Älkää käsittäkö väärin. En odota näkeväni tonttuja tai menninkäisiä täällä kulkemassa. Tarkoitan sitä tunnetta ja tilaa, jossa on mahdollista kuvitella sellaisen otuksen kulkevan jossakin. Vilpittömästi voi ajatella, että tuossa se voisi kulkea. Mystiikka puuttuu nykyajasta, ikään kuin mielikuvitus olisi tapettu ihmiskunnasta. Se hetki, jonka lapsena koin metsän edessä ei pysty nykyaikana toistumaan enää ikinä, koska tuota tunnetilaa ei voi jäljitellä teennäisesti. Aitoa ihmetystä ja mielikuvituksen vilkkautta, ajatusta siitä, että jotain ihmeellistä voi tapahtua fysiikan lakien ja ymmärryksen ulkopuolelta.
Lopetus ensimmäiselle tekstille: Kun seuraavaksi katsot metsään, mieti onko siitä mystiikasta enää mitään jäljellä sisimmässäsi...
Kasvottomuus on täyttä arkipäivää ja yksilökeskeisestä yhteiskunnasta huolimatta olemme kaikki yhtä tuottavaa niin kutsuttua harmaata massaa. Valveutuneempi yksilö saattaa käydä loputonta taisteluaan kasvottomuutta vastaan, mutta todennäköisesti luovuttaa ennemmin tai myöhemmin tajutessaan toivottomuuden tai vain väsähtäessään jatkuvaan pyristelyyn. Pyristelyyn sitä yhteiskuntaa vastaan, jonka ihminen on luonut toimivaksi kokonaisuudeksi ja menettänyt sen hallinnan täysin. Koneisto rullaa omalla tahdillaan eteenpäin eikä sitä yksilö pysäytä, ei ehkä edes joukko yksilöitä ryhmittyessään vastarintaan.
Suurin osa meistä on kuitenkin niitä, jotka vain kulkevat elämänsä läpi sen kummemmin miettimättä kaiken tarkoitusta tai omia päämääriään. Onko kaikella edes tarkoitusta tai tarvitseeko sitä ollakaan. Niin tai näin. Nuo ihmiset kuitenkin kulkevat massana jättäen oman ekologisen jälkensä tähän maailmaan tuottamalla sitä mitä heiltä odotetaankin. Jotkut suuremman jäljen toiset taas pienemmän, yhtä kaikki, peruuttamaton jälki meistä kaikista silti väistämättä jää.
Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa vapaita, mutta tosi asiassa ovatkin täysin sidottuja tuohon alati pyörivään koneistoon, työelämän vaateisiin ja lopun perin vähäisen vapaa-ajan viettämiseen ikään kuin järkevästi tai hyödyllisesti. Vapaa-ajalla tehdään itselle tärkeitä asioita kuten harrastetaan ja vietetään aikaa toisten ihmisten seurassa. Jokainen tekee mitä mielii. Näin on aina toimittu, näin on aina tehty. Elämänmalli on opittua tietoisuutta siitä kuinka tästä elämästä selviää kaikista parhaiten, helpoiten joku sanoisi. Opittua tietoisuutta, joka tapahtuu tiedostamatta jos ei sitä pysähdy ikinä miettimään. Milloin itse olet viimeksi pysähtynyt miettimään miksi teen asioita niinkuin teen ja olenko tyytyväinen siihen missä olen tällä hetkellä ja olenko saanut aikaan niin paljon kuin olen halunnutkin saada. Moniko meistä on?
Väkisin tulee mieleen, että tässä on kyse lapsuuden ja aikuisuuden välisestä matkasta. Aikuisuus on nykyajan tyhjyys ja lapsuus, se täynnä ihmeitä oleva mahdollisuuksien maailma. Lapsena tein usein niin sanottuja tutkimusmatkoja metsään. Osa havainnoista oli uusia ja osa vanhoja ja tuttuja. Helposti vanhassa metsässä, jossa oli sammaloituneita kiviä ja ikivanhoja puita jykevänä seisomassa omalla paikallaan, metsässä, jonne valo siivilöityi valikoiden reittinsä oksien lomasta tuoden oman jännittävän tunnelmansa tuohon hetkeen, voisi kuvitella menninkäisen tai tontun kulkevan siellä. Se on sitä mystiikkaa, jota lisääntynyt tiedonmäärä ei ole vielä vääräksi todistanut.
Älkää käsittäkö väärin. En odota näkeväni tonttuja tai menninkäisiä täällä kulkemassa. Tarkoitan sitä tunnetta ja tilaa, jossa on mahdollista kuvitella sellaisen otuksen kulkevan jossakin. Vilpittömästi voi ajatella, että tuossa se voisi kulkea. Mystiikka puuttuu nykyajasta, ikään kuin mielikuvitus olisi tapettu ihmiskunnasta. Se hetki, jonka lapsena koin metsän edessä ei pysty nykyaikana toistumaan enää ikinä, koska tuota tunnetilaa ei voi jäljitellä teennäisesti. Aitoa ihmetystä ja mielikuvituksen vilkkautta, ajatusta siitä, että jotain ihmeellistä voi tapahtua fysiikan lakien ja ymmärryksen ulkopuolelta.
Lopetus ensimmäiselle tekstille: Kun seuraavaksi katsot metsään, mieti onko siitä mystiikasta enää mitään jäljellä sisimmässäsi...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)