Ensimmäinen

Henkilökohtaisesti kuvittelin olevani aikuinen jo siinä parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Totuus paljastui vasta myöhemmällä iällä. Olin aloittanut työnteon ja parisuhdekin oli hanskassa, yhteen muuttamista, yhdessäoloa ja töitä siinä välillä. Kyllä oli aikuinen olotila ja sehän se oli se normaali rutiini miten itsenäinen elämä käynnistetään. Opittu malli siitä miten kuuluu toimia ja päästä elämässä eteenpäin. Johonkin astihan tälläkin menolla pääsin, mutta ei riittänyt meikäläiselle. Onneksi ei.

Minustahan piti tulla rokkitähti, mutta aikuisuuden tuoma näennäinen vastuuntunto ja niin sanottu oikean elämän tietyntyyppinen ihannointi tappoi sen unelman sisältäni. Ryhdyin ajattelematta koneiston osaksi, tuottamaan jotakin mitä yhteiskunta tarvitsi. Osaksi rullaavaa koneistoa, yhdeksi harmaasta massasta. Se oli se mitä aikuiselta odotetaan ja täytin paikkani.

Useita vuosia tein työtä vailla päämäärää, vailla sitä sisältöä mihin tällä hetkellä pyrin raivoisasti. Tein saadakseni rahaa elämiseen ja olemiseen. Eihän se nyt niin väärin voi olla, eikä olekaan. Niin useat tekevät, koska ei ole vaihtoehtoa tai he eivät näe sitä takaporttia toisenlaiseen elämään ja kuten sanottua jotkut vain tyytyvät siihen eivätkä kysy itseltään miksi tai kyseenalaista tekojaan ja niiden tarkoitusta. Työ ei määritä ihmistä, mutta antaa kehyksen sille miten itseään voi ilmaista.

Kylmä totuus on se, että raha meitä pyörittää, joko hallitsee tai kahlitsee, mutta harvoin vapauttaa. Siksi työ antaa kehyksen itseilmaisuun. Tietty summa tuota kuuluisaa rahaa tulee sinulle tehdystä työstä ja sen avulla toteutat sitä mitä pidät itsellesi tärkeänä. Eri töistä saa eri määrän rahaa joten toisilla on enemmän mahdollisuuksia kuin toisilla. Ja yksilö sitten suhteuttaa omat toiveensa tähän kehykseen eli todellisuudessa ihminen ei tee sitä mitä hän tahtoo vaan sitä mihin hänen kehyksen suomat mahdollisuudet riittävät. Kylmemmin ilmaistuna ihminen suhteuttaa toiveensa siihen kuinka suuri tilipussi hänellä on. Karua, mutta niin totta.

Minulla se kehys oli kohtuullinen vaikka en ollutkaan opiskellut mihinkään ammattiin. Olin niin sanottu ”drop out”. Siihen suhteutettuna tienasin aika kivasti ja vuokra-asuntokin oli halvimmasta päästä ja silti todella iso ja hyväkuntoinen. Rahaa siis kului vuokraan ja autokin piti tottakai ostaa. Lisäksi rahaa kului toki normaaliin elämiseen ruokaan ja juokseviin kuluihin kuten sähkö- ja puhelinlaskuihin. Sen verran jäi kuukaudessa, että joskus lähdettiin kavereiden kanssa ulos perisuomalaiseen tapaan ottamaan kännit ja hyvin usein nähtiin kaupungin kahviloissa kupposen merkeissä. Eikä se mitenkään huonoa elämää ollut, ei niin hohdokasta kun olin kuvitellut, mutta tuli hyvin toimeen oli ystäviä, asunto, auto, tyttöystävä josta myöhemmin tuli kihlattu ja kaikki tuntui olevan mallillaan. Aikuisuuden tunne voimistui näiden asioiden johdosta ja tuntui hyvältä olla irti vanhemmista ja pärjätä omillaan.

Normaalisti tämähän jatkuisi loputtomiin ja sitten jonain päivänä jäisi eläkkeelle ja siirtyisi uuteen elämänvaiheeseen, johon olisi taas ehtinyt saada valmiin mallin joltain jo eläkkeellä olevalta. Kenties malli tulisi omilta vanhemmilta, ehkä ystäväksi muotoutuneelta työkaverilta tai keneltä hyvänsä siinä tilanteessa olevalta, jonka elämää näet hiukan lähempää. Onhan parikymppisellä toki pitkä matka eläköitymiseen, mutta kohti sitä oltiin menossa hyvää vauhtia ilman murheita ja huolia, täysin ajattelematta vailla odotuksia ja suunnitelmia. Harmaana massana.