alku

Haluaisin elää ajassa, jolloin kaikki ei ollut näin perusteltua ja siten niin kovin yllätyksetöntä. Voin ihan hyvin ymmärtää miksi ja miten jotkut ihmiset jäävät koukkuun fantasiapelien tai elokuvien maailmaan. Siinä maailmassa on yllätykset ja mahdollisuudet tallella ja se tuottaa jotakin mitä odottaa. Yllätykset ja mahdollisuudet ovat, subjektiivisesti ainakin, poistuneet tästä kliiniseksi muuttuneesta maailmasta. Ehkä emme usko niin kutsuttuihin ihmeisiin, koska kaikki on perusteltavissa muilla keinoilla ja ihmisen ajatusmaailma on kyynistynyt ja apatisoitunut. Ehkä samasta syystä emme huomaa niitä ihmeitä, joita mahdollisesti tapahtuu ympärillämme.

Kasvottomuus on täyttä arkipäivää ja yksilökeskeisestä yhteiskunnasta huolimatta olemme kaikki yhtä tuottavaa niin kutsuttua harmaata massaa. Valveutuneempi yksilö saattaa käydä loputonta taisteluaan kasvottomuutta vastaan, mutta todennäköisesti luovuttaa ennemmin tai myöhemmin tajutessaan toivottomuuden tai vain väsähtäessään jatkuvaan pyristelyyn. Pyristelyyn sitä yhteiskuntaa vastaan, jonka ihminen on luonut toimivaksi kokonaisuudeksi ja menettänyt sen hallinnan täysin. Koneisto rullaa omalla tahdillaan eteenpäin eikä sitä yksilö pysäytä, ei ehkä edes joukko yksilöitä ryhmittyessään vastarintaan.

Suurin osa meistä on kuitenkin niitä, jotka vain kulkevat elämänsä läpi sen kummemmin miettimättä kaiken tarkoitusta tai omia päämääriään. Onko kaikella edes tarkoitusta tai tarvitseeko sitä ollakaan. Niin tai näin. Nuo ihmiset kuitenkin kulkevat massana jättäen oman ekologisen jälkensä tähän maailmaan tuottamalla sitä mitä heiltä odotetaankin. Jotkut suuremman jäljen toiset taas pienemmän, yhtä kaikki, peruuttamaton jälki meistä kaikista silti väistämättä jää.

Nämä ihmiset kuvittelevat olevansa vapaita, mutta tosi asiassa ovatkin täysin sidottuja tuohon alati pyörivään koneistoon, työelämän vaateisiin ja lopun perin vähäisen vapaa-ajan viettämiseen ikään kuin järkevästi tai hyödyllisesti. Vapaa-ajalla tehdään itselle tärkeitä asioita kuten harrastetaan ja vietetään aikaa toisten ihmisten seurassa. Jokainen tekee mitä mielii. Näin on aina toimittu, näin on aina tehty. Elämänmalli on opittua tietoisuutta siitä kuinka tästä elämästä selviää kaikista parhaiten, helpoiten joku sanoisi. Opittua tietoisuutta, joka tapahtuu tiedostamatta jos ei sitä pysähdy ikinä miettimään. Milloin itse olet viimeksi pysähtynyt miettimään miksi teen asioita niinkuin teen ja olenko tyytyväinen siihen missä olen tällä hetkellä ja olenko saanut aikaan niin paljon kuin olen halunnutkin saada. Moniko meistä on?

Väkisin tulee mieleen, että tässä on kyse lapsuuden ja aikuisuuden välisestä matkasta. Aikuisuus on nykyajan tyhjyys ja lapsuus, se täynnä ihmeitä oleva mahdollisuuksien maailma. Lapsena tein usein niin sanottuja tutkimusmatkoja metsään. Osa havainnoista oli uusia ja osa vanhoja ja tuttuja. Helposti vanhassa metsässä, jossa oli sammaloituneita kiviä ja ikivanhoja puita jykevänä seisomassa omalla paikallaan, metsässä, jonne valo siivilöityi valikoiden reittinsä oksien lomasta tuoden oman jännittävän tunnelmansa tuohon hetkeen, voisi kuvitella menninkäisen tai tontun kulkevan siellä. Se on sitä mystiikkaa, jota lisääntynyt tiedonmäärä ei ole vielä vääräksi todistanut.

Älkää käsittäkö väärin. En odota näkeväni tonttuja tai menninkäisiä täällä kulkemassa. Tarkoitan sitä tunnetta ja tilaa, jossa on mahdollista kuvitella sellaisen otuksen kulkevan jossakin. Vilpittömästi voi ajatella, että tuossa se voisi kulkea. Mystiikka puuttuu nykyajasta, ikään kuin mielikuvitus olisi tapettu ihmiskunnasta. Se hetki, jonka lapsena koin metsän edessä ei pysty nykyaikana toistumaan enää ikinä, koska tuota tunnetilaa ei voi jäljitellä teennäisesti. Aitoa ihmetystä ja mielikuvituksen vilkkautta, ajatusta siitä, että jotain ihmeellistä voi tapahtua fysiikan lakien ja ymmärryksen ulkopuolelta.

Lopetus ensimmäiselle tekstille: Kun seuraavaksi katsot metsään, mieti onko siitä mystiikasta enää mitään jäljellä sisimmässäsi...