Neljäs

Missä kohtaa elämän kunnioittaminen menee liian pitkälle? Milloin pitäisi antaa vaan olla ja lopettaa jatkuva hoitaminen, paapominen ja huolehtiminen niistä, jotka ei ole välttämättä edes apua pyytäneet, niistä joiden aika on loppusuoralla, niistä jotka ovat valmiit lähtöön.

Terveydenhuoltojärjestelmähän on mahtava keksintö. Ihmiskunta on tunnistanut ja keksinyt parannuskeinoja moniin sairauksiin, keksinyt helpotusta erinäisistä vaivoista kärsivien elämään, jotta siitä tulee elämisen arvoista. Terveydenhuolto tarjoaa mahdollisuuden jopa huomattavasti parempaan elämään kuin ilman tätä järjestelmää. Sitä kauttahan ihmisen elinikä on pidentynyt jo reippaasti viimeisen sadan vuoden aikana, keskimäärin siis. Jossain kohtaa kuitenkin mennään mielestäni nopeusrajoitukset viuhuen metsään, että rytisee.

Tavallinen perusmeikäläinen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa vaikkapa keuhkokuumeeseen. Parin ensimmaisen päivän jälkeen meikäläinen hakeutuu lääkärille ja oireen kuvasta riippuen edessä häämöttää sairasloma ja tauti on hoidettavissa kotona antibiooteilla. Mikäli oireet ovat dramaattisemmat muutama päivä lepoa osastolla helpottanee ja meikäläinen kuntoutuu täysin yhteiskunta kelpoiseksi yksilöksi. Hyvä terveydenhuolto!

Jo hivenen sairaampi keski-ikäinen MBOsta kärsivä diabeetikko (tietenkin) ei pahemmin välitä milloin lääkkeitä, joita hieno järjestelmä on määrännyt, pitäisi ottaa ja miksi ihmeessä kun ilmankin pärjäilee. Toistuvia sairaskäyntejä omalla lääkärillä on usein ja yhtä kuuroille korville menee valistus siitä kuinka hoitotasapaino pitäisi ehdottomasti säilyttää. Joka tapauksessa flunssat ja kuumetaudit sekä kaikenmaailman kolotukset hoidetaan ja ihmiskunnan jäsen on toisinaan hetken aikaa tyytyväinen.

Vanhus, vaikkapa 85-vuotias, vanhusten sairauksia poteva eli sydänvaivaa, kolotuksia, hengenahdistusta ja liikkumisvaikeutta. Asustelee kotona suhteellisen tyytyväisenä vaikka ei käy pahemmin missään neljän seinän sisältä. Kotiapu käy päivittäin auttelemassa ja kotopuolessa asuminen vielä onnistuu suhteellisen hyvin. Ilkeämielinen kausiflunssa kun iskee niin ennestään heikko yleiskunto kokee kovan kolauksen ja sairauksien oireet pahenevat hetkellisesti. Väistämättä sairaalakäynti on edessä. Sinänsä vanhuksella ei ole mitään uutta hoidettavaa, sillä mikäli joku ei vielä tiennyt niin kausiflunssaan ei ole mitään hoitoa. Kuitenkin olemassa olevien sairauksien oireiden pahetessa yleiskunto laskee alle sen mitä kotona pärjääminen itsenäisesti vaatii. Lopputuloksena viikko vuodeosastolla, aktiivista kuntoutusta ja taas pärjää kotona. Hommat toimii vielä.

Sitten tulee hän, joka sairastaa vaikeaa tautia, terminaalivaiheen syöpää, sydänongelmia, joissa oireet ovat jo pahat ja hoito lähinnä oireenmukaista. Hoitotahto on ilmaistu ja aktiivisia hoitoja ei pyritä enää tehtäväksi. Annetaanko kuolla hoitolaitokseen sisälle? Kun pumppu alkaa pettää ja jotain pystyttäisiin vielä tekemään lääketieteen keinoin, tehdäänkö? Vai annetaanko kärsimyksen loppua? Nykykäsityksen mukaan ainoastaan jos sydän pysähtyy, hoitotahdon omaavaa henkilöä ei enää elvytetä, mutta jos vielä jotain voidaan tehdä se tehdään. Kuoleminen on kielletty!

Kuolemista ei suvaita osana elämää vaan sitä pitäisi jatkaa, pitkittää keinolla millä hyvänsä jopa huolimatta siitä onko se potilaan edunmukaista ja elämänlaadun kannalta järkevää. Miettikääpä itse. Sitten kun minä olen vanha, sairas ja tiedän ettei tästä enää parannuta, toivon todella, että asiat ovat toisin ja saan vain kuolla vaikka omaan kotiini. jos olen sellaisessa kunnossa, että on aika lähteä niin sitten mennään. En halua muutamaa ylimääräistä päivää tai viikkoa lisää sairaalassa. Ei se ole enää sitä elämää jota elän ja haluan elää. Antakaa kuolevien kuolla ja elävät voivat jatkaa elämäänsä.

Irrallinen ajatus ihmisyydestä

Tällaisina hetkinä huomaan useinkin, yhä uudestaan ja uudestaan , törmääväni ajatukseen itsestäni ja omasta elämästäni. Tuota pikaa huomaan ajatuksen rönsyilevän jo muihin ihmisiin ja heidän käytökseensä sekä pikkuhiljaa olemassa olon ja arjen haasteisiin ja lukuisiin kysymyksiin miksi? miten? Niin siis millaisina hetkinä? Näinä hetkinä kun istun yksin kotona, joka toisaalta on hyvin luontevaa, sillä asun yksin... No, kuitenkin hetkiin liittyy jotain erityistä, kuten tähänkin, juuri tänään.

Taidan olla luonteeltani äärimmäistä pelastaja-tyyppiä. Käyttääkseni tässä lyhyttä määritelmää, pelastaja-tyyppi on hyvin harvinainen ihmistyyppi tässä maailmassa ja nimityskin lienee väärä, mutta en nyt keksinyt parempaakaan. Pelastaja-tyypin tunnusmerkkejä ovat ihmisläheisyys ja jopa ihmisriippuvuus, tutkiva luonne ja ylenmääräinen kiinnostus ihmisiä kohtaan, omiin tarkoitusperiin sopiva sosiaalisuus ja silti liian pinnallinen. Avoimen oloinen, mutta pinnan alla ei aina ole sitä miltä näyttää. Pelastaja-tyypin luota tai läheisyydestä löydät todennäköisimmin puolinarsistin, joka käyttää pelastajaa itsensä pönkittämiseen ja muuhun ns. käytännöntyöhön jota ei itse viitsi tai kykene suorittamaan. Tätä ihmistyyppiä löytyy maailmasta hyvin paljon.

Pönkittäjät tulevat hyvin toimeen siellä missä ovatkin, sillä usein epäselvät ja hankalat asiat voidaan hoidattaa pelastajilla. Toki myös tylsyyden korjaaminen kuuluu pelastajan toimenkuvaan. Kun sitten tulee kyseeseen jokin "tärkeämpi" tilanne pelastajat heitetään ja unohdetaan kuin tuhka tuuleen. Jotta lukija ei pidä tätä pelkästään puolikatkerana tilityksenä lähimmäisten toiminnasta, keskitytään pointtiin...

Nimittäin ajattelin asiaa siltä kannalta mikä onkaan ihmisen pohjimmainen luonne ja missä inhimillisyys näkyy ja miten paljon se vaikuttaa toimintaamme ja onko kaikilla meillä kuitenkin monta "persoonaa" joita käytämämme selvitäksemme arjen haasteista. Edellisen lauseen hengessä olisi "hauska" kokeilla jotain ääritilannetta satunnaisen ryhmän kanssa. Ei taida olla kovinkaan laillista nykypäivänä, joten jääköön testaamatta.

Pelastaja on luonteeltaan liian inhimillinen ja hyväksikäyttäjä tuntuisi olevan kaukana siitä. Pelastaja luulee maailman tappiin saakka saavansa edes joskus jotain takaisinpäin ja pettyy aina uudestaan ja uudestaan. Kukaan ei ikinä kiitä tai tule tarjoamaan samaa pelastajalle. Hyväksikäyttäjä tietää törmätessään vaikeaan tilanteeseen saavansa avun takuuvarmasti kun vaan kysyy. No niin sitten ultimate kysymys: Onko tasapainoa olemassakaan vai luoko ääripäät sen?

Alussa totesin, että pelastajia on hyvin vähän ja hyväksikäyttäjiä paljon. Se tasapainosta massan mukaan?!?
Pelastajan selvityskyky on lähes rajaton kun taas hyväksikäyttäjän avuntarve satunnainen... Hmmm... Ehkä tasapainon alku?!?
Montako pelastettavaa yksi pelastaja pystyy kantamaan? Jää vielä paljon pohdittavaa aiheesta.

Inhimillisyys on jotain arvojen, moraalikäsitysten ja niiden kuuluisien oikean ja väärän välimaastoa. Inhimillisyys on toisten huomioon ottamista, toisten kohtelemista kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Raamatulllisesta vertauksesta huolimatta totuuden siemen piileskelee siellä. Inhimillisyys on kykyä tarjota toiselle ihmiselle tukea, jakaa iloja, jakaa suruja vaatimatta mitään muuta kuin samaa kohtelua toiselta yksilöltä moralisoimatta, mutisematta ja täysin pyyteettömästi. Inhimillisyys on tarjota apua kun toinen tarvitsee. Tämä on toisaalta itsestään selvää vähääkään järjissään olevalle yksilölle. Se mikä meidät jakaa eri ihmistyyppeihin onkin se raja, jonka vedät itsenäisyytesi ja riippuvuutesi väliin. Raja, jonka harva osaa piirtää.

Kolmas

Onnellisuus on se, mikä meitä kaikkia joskus mietityttää, jota kaikki tavoittelee ja harva kokee olevansa kaiken aikaa. Onnellisuudella on monet kasvot ja jokainen kokee sen omalla tavallaan, omien voimavarojensa mukaan, oman sosiaalisen pääomansa mukaan. Onnellisuutta on siis todennäköisesti yhtä montaa laatua kuin on ihmisiä, mutta joku yhteinen nimittäjä kaikella kuitenkin mielestäni on riippumatta ympäristöstä, yhteisöistä tai materiaalisesta omaisuudesta.

Tarpeellisuus ja tarpeellisuudentunne ovat yksi tärkeimpiä onnellisuuden osatekijöitä. Ihmisen täytyy tuntea itsensä tarpeelliseksi olennoksi sille ympäristölle, jonka kanssa tämä on vuorovaikutuksessa. Tarpeellisuudentunteella on monia ilmenemismuotoja. Tunne voi syntyä siitä, että ihminen tuottaa jotakin toisille ihmisille. Tämä on hyvin yleinen tarpeellisuudenmuoto. Lisäksi tunne voi syntyä jonkin tuottamisesta itselleen, ympäristölle, ympäristön korjaamisesta tai vaikkapa luonnonvaraisesta elämästä. Kuten huomaatte on miljoonia tapoja synnyttää tarpeellisuus. Kun ihminen kokee itsensä tarpeelliseksi työssä, kotona, harrastuksissa ja peiliin katsoessa, hän on käytännössä onnellinen. Kärjistettynä ajatus "Minua tarvitaan", ei tosin ehkä koskaan näin dramaattista, mutta totuuden siemen kuitenkin.

Tarpeellisuus on yleensä ensimmäinen asia, jonka ihminen hukkaa elämästään kun tuntuu ettei hommat oikein luista. Tunne siitä, että saa jotain aikaan, jolla on merkitystä häviää pikkuhiljaa huomaamatta. Merkityksettömyys jää jäljelle. Ikävä kyllä jokainen meistä kokee noita hetkiä enemmän tai vähemmän. Tarvitaan uusi merkitys samalle asialle, tarvitaan kasvua ja pääosin henkistä kasvua. Joku selviää vähemmällä, jotkut kehittävät kriisin, ikäkriisit, viidenkympin villitys. Huomaatte, että jokainen reagoi eri tavalla samaan asiaan, joku voimmakkaasti, joku vähemmän voimalla.

Tarpeellisuuden tunteen alle voidaan kerätä suurin osa ihmiselämän onnellisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Tarpeellisuutta voidaan soveltaa lähes kaikkiin käytännön tekoihin, joita ihminen suorittaa etsiessään loputtomasti tapaa selvitä elämästä helpolla. Niin juuri, helpolla. Harva meistä valitsee vaikeimman tien ja nekin, jotka valitsevat, kokevat sen itselleen helpoimmaksi.

Mikä on kaiken tarkoitus? Kas siinäpä kuningaskysymys, jota pohtia puistofilosofien kanssa hamaan maailman tappiin. Evoluutiohan jo meille opettaa, että kaiken tarkoitus on tulla tarkoituksenmukaiseksi olennoksi muuttuvissa olosuhteissa, joten kaikki se BS*, jota jauhetaan aiheesta on evoluution kannalta merkityksetöntä. Tässä valossa yksittäisellä ihmisellä ei ole minkäänlaista tarkoitusta, ainoastaan on selviydyttävä vallitsevissa olosuhteissa ja antaa evoluution itsensä tehdä parhaaksi katsomansa muutokset. Tarkoitushan sekin toisaalta on.

Palataan kuitenkin takaisin yleismaailmallisemmalle tasolle, sillä harva meistä on täällä ja kokee onnellisuutta saadessaan olla evoluutiolle mieliksi. Suurimmalla osalla ihmisen teoista on jokin tarkoitus. Töitä tehdään, jotta saadaan rahaa toteuttaa itseään materian keinoin. Osta talo, auto, vene, kesämökki, matkusta, kalasta tai mitä nyt kukakin tekee. 1/3 ihmismielestä tekee työtä, koska se on osa sitä aiemmin puhuttua tarpeellisuutta ja 2/3 koska se on selviytymisen kannalta kohtalaisen pakollista ja yhteiskunnan normien mukaista ja on oletettava elämänkierron kannalta, niinhän muutkin tekevät. Tosin mennäänpä tuhat vuotta taaksepäin, mikä silloin on määrittänyt ihmisen. Työnteko. Vain ja ainoastaan sillä se oli ainoa keino selviytyä hengissä. Omavarainen talous. Jos haluat syödä, on sen eteen tehtävä töitä.

Nyky-yhteiskuntaa uhkaa tietyssä mielessä tylsistyminen, koska kaiken saa valmiina, joten vapaa-aikaa täytyy värittää mitä erilaisimmin keinoin. En yritä vesittää ihmisten harrastuksia, vaan väittää, että ihmiskunnassa vallitsee kohta tylisistyminen. Dementia eli vanhuusiän tylsistyminen saa pian kaverin, joka on tietenkin nuoruusiän tylsistyminen. Ihmiskunnan lopun alku.

Onpa synkkää puhetta onnellisuus teeman alla. Ja miten se liittyy mihinkään? No siten tietenkin, että onnellisuutta haetaan koko ajan sieltä missä sitä ei luonnostaan ole. Harrastuksista, töistä tai mistä nyt hyvänsä kukakin etsii. Kun yksinkertaisuudessaan kyse oli vain siitä tarpeellisuudesta, siitä pienestä tunteesta, jonka saa kun huomaa, että kaikella on merkitystä, kaikella mitä tekee, on vaikutusta ja kun pystyy ymmärtämään, että kaikki liittyy kaikkeen loppupeleissä ja viimeisenä: Jätä kolikko sinne mistä joku lapsi voi sen löytää ja katso kuinka iloiseksi lapsi tulee, tervehdi rappukäytävässä mummoa ja kunnioita hänen kokemustaan... Älä kyynisty, maailma on kylmä jos näet sen niin.

Ystävyydestä

Ystävyydestä muistan jo tuolta kolmen neljän ikävuoden tienoilta joitakin asioita. Ensimmäinen ihastus, tosin en tiedä lasketaanko sitä vielä virallisesti tuossa iässä. Äitini oli perhepäivähoitaja ja tuo tyttö oli meillä silloin hoidossa. Muistan, että hän oli minua huomattavasti vanhempi. Tosin varmaan vuosikin tuntui huomattavalta erolta siihen aikaan. Ihastuksen todellisuudestakaan en ole alkuunkaan varma. Jossain vaiheessa elämää muutimme naapuritaloon, joka oli suurempi.

Lapsena, ennen kouluikää, minulla oli yksi ystävä, paras ystävä. Tämäkin poika oli meillä hoidossa, ehkä neljän- viiden vanhasta kouluikään. Hänen kanssaan oli hyvä olla ja mieli tuntui aina paljon iloisemmalta kun hän oli lähistöllä. Jännä juttu miten jo tuossa iässä ihminen kaipaa ja jollain tasolla tajuaa, että ystäviä on hyvä olla ja se, että niitä löytyy jo noin varhain. Kummallista.

Käytiin yhdessä päiväkerhossa ja toistemme luona kyläilemässä. En muista kuinka usein mutta käytiin kuitenkin. Keksittiin kaikkia jännittäviä pihaleikkejä ja ilmeisesti jonkin verran pahojamme tehtiin, kuuluuhan se nyt tuohon ikään. Kun sitä näin jälkeenpäin ajattelee niin huomaa kuinka tuosta ystävyydestä paistaa vilpitön pyyteettömyys ja ystävyyden ilo. Jotenkin sitä ei aina tunnu nykyään.

Muuttuvat olo suhteet ovat kuitenkin muokanneet ystävyyssuhteitani jo lapsuudesta alkaen. Hoidossa olleet lapset ovat vaihtuneet ja sitä myöten ystäväpiirikin on vaihtunut silloin tällöin. Aikoinaan, kun varhaisimmilla psykologian tunneilla puhuttiin lapsuuden vaikutuksesta minuuteen, pidin sitä osittain hölynpölynä. Kuitenkin jälkeenpäin on täytynyt huomata kuinka paikkaansa pitävää se todellisuudesssa on. Lapsuus muokkaa toiminnallisia malleja päähämme, joista on aika vaikea ellei mahdoton irroittautua eikä niitä tule useinkaan edes ajatelleeksi.

Tästä syystä nykyäänkin ystävyyssuhteeni tuntuu niin sanotusti kariutuvan aina olosuhteiden muuttuessa. Kun koulu päättyy tai muu vastaava muutos tapahtuu yleensä jää myös ne ystävät, joita tuo ajan jakso on tuonut tullessaan. Se on se opittu malli lapsuudesta kun olosuhteet muuttuu niin ystävätkin muuttuu. Se malli on säilynyt syystä tai toisesta.

Ystävyys toimii niin kauan kuin molemmat osapuolet kuvittelevat olevansa hivenen parempia kuin se toinen. Tästä tuntemuksesta johtuen pyyteettömyys on mahdollista. Kun kumpikin ajattelee olevansa hiukan parempi, on helpompi antaa pyyteettömästi toiselle asioita ja jakaa ajatuksia. Karua, että pitää tuntea paremmuutta. Se on ehkä väärä sana, mutta näin se kuitenkin on. Paremmuuden tunne luo pohjan ystävyydelle. Enkä tarkoita nokittamista tai kehuskelua vaan ainoastaan subjektiivista tunnetta, olotilaa, tervettä itsetuntoa, omaa olemusta. Uskokaa tai älkää tuo tunne luo tasavertaisuuden kahden ihmisen välille.

Tämä selittyy yksinkertaisesti sillä, että jos toinen osapuoli kokee olevansa huonompi tai alemmassa asemassa tai muuten vaan heikommassa elämäntilanteessa, ei hetkellisesti vaan yleisesti ottaen, ei pyyteettömyys voi toimia. Kun niin sanottu huonompi puoli vastaanottaa jotakin hän kokee sen almuina, armopalana. Jos taas huonompi osainen antaa jotakin paremmalle, hän kokee sen riittämättömänä ilman todellisuuspohjaa ja tunne antamisesta saattaa kääntyä ja yleensä kääntyykin mielistelyyn tai mielihyhvän tuottamiseen toiselle ilman todellista antamisen iloa ja tasavertaisuuden tunnetta.

Joillekin voisi tulla mieleen tässä kohtaa narsistinen persoonallisuus yllä kuvatusta, mutta ei se ole koska tuossa on kysymys hypoteettisesta ystävyydestä eikä parisuhteesta tai yrityksistä sitoa toista ystävyyteen. Toki yhtymäkohtia määritelmästä löytyy, mutta ei sinnepäinkään.

Ystävyyteen tarvitaan siispä kaksi terveen itsetunnon omaavaa henkilöä, jotka tuntevat olevansa vain hivenen toistaan parempia. Siten pyyteettömyys ja antamisen iloa pääsevät valloilleen. Periaatteessa vaikka kysymys "mitä minä tästä saan?" onkin päässyt valloilleen myös ystävyyssuhteissa, ei vilpittömyys ole kadonnut jos paremmuudentunne toimii omissa rajoissaan.

Toinen

Jännä juttu, miten elämä tuntuu kulkevan sykleissä, kutsun niitä kasvukausiksi ja ne eivät liity Freudin tai kenenkään muunkaan minä-kuvan kehitysteorioihin. Tietynlaiset jaksot rytmittää elämää, välillä on huonompaa ja välillä parempaa. Välillä enemmän tapahtumia, välillä vähemmän. Kummallista miten elämä ei itse asiassa koskaan ole tasapaksua, vaan aina joko täynnä jotakin taikka tyhjää. Mistä se sitten johtuu, en tiedä, tuskin kukaan muukaan, mutta tiedän yhden tapauksen.

En muista onko tullut jo todettua, mutta koska asia on olennainen, todetaan uudestaan. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, aina pitää pyrkiä parempaan ja hienompaan. Pitää korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Näin ollen se meikäläisen elämäkin alkoi kaivata korjausta. Eli kun kaikki oli jo hyvin, niin se alkoikin kyllästyttää ja jotakin olisi saatava lisää tai muutettava. Toivottavasti jo tässä kohtaa joku herää ja tajuaa, että ehjiä tavaroita ei kannata korjata.

Kaikki oli niin hyvin. Kaikki hyvin. Näin jatketaan eteenpäin ja kaikki on aina vaan hyvin. Tulevaisuudessa kaikki on samoin kuin nyt. Ei mitään mitä odottaa, ei uutta päämäärää nyt kun on ponnistettu tähän omillaan pärjäämisen vaiheeseen. Sitten tullaan siihen "tässäks tää nyt on?"- ajatusvaiheeseen ja asiat lakkaa olemasta yhtä hyviä kuin ennen. Mikään ei ole muuttunut, paitsi se olennaisin tässä jutussa. Minä.

Jännittävä hetki istua ja kirjoittaa itsenäistymisestä. Istua tässä huoneessa, jossa kasvoin teini-ikäiseksi. Katson ikkunasta ulos ja siinä on jotain niin kovin tuttua ja turvallista, jotain mitä silloin ei ymmärtänyt , mutta nyt ymmärtää. Ja sitten se ristiriita, koska nyt se tuttuus ja turvallisuus ei enää ole kuitenkaan kuin muisto. Istun lapsuudenkodissani, huoneessa. Omassa huoneessani. Tuntuu tutulta ja vieraalta. Vieraantuminen, muuta ei tule mieleen.

Minä muutuin, mutta elämä ei muuttunut minun mukana. Kehitys ei jatkunut samaa rataa enää kuin mitä se oli jatkunut tähän saakka. Tyhjyys alkoi vallata mieltä pieni pala kerrallaan. Nakersi ensin jonkun hieman merkityksettömämmän asian pois, sitten pikku hiljaa myös hiukan tärkeämpiä asioita kunnes jäljellä oli pelkkä riisuttu minä. Riisuttuna niistä kulisseista, joita pidin aikuisuuden merkkeinä. Äkkiä kaikki mikä luettiin hyväksi muutti merkityksensä joksikin toiseksi. Tärkeästä tuli toisarvoinen, olennaisesta epäolennainen ja minusta päämäärätön, sillä tietoisuus iski tajuntaan. Eihän näin mennä loppuelämää. Kova paikka varsinkin silloin kun luulit olevasi voitolla. Kova paikka huomata olevansa haavoittuvainen sittenkin ja kova paikka huomata ettei elämä aina olekaan niin yksinkertaista.

Siihen aikaan minulla oli hyvin jyrkkiä mielipiteitä ja malleja siitä miten asioissa edetään. Mustaa ja valkoista ilman harmaan sävyjä. Tosin, jo hivenen viisastuneena, täytyy todeta, että värit ovat nyt pääosin niitä sävyjä pelkästään. Valkoinen ja musta puuttuvat. Eikä se ole luovuttamista, se on vain väistämätön tosiasia, että sellaisella jokotai- elämänkatsomuksella täällä ei pärjää. Kompromisseja joutuu tekemään yksinkertaisesti siksi, että maailma ei pyöri yksilön navan ympäri. Ei minunkaan navan ympäri pyörinyt. Valistunut sanoisi nyt, että siinä karisi pois lapsuuden rippeet, ne viimeisetkin harhakuvat, joita totena on pitänyt.

Ei kannata korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Tässä vaiheessa jää ristiriitainen kuva tuostakin ajatuksesta. Jotain olisi pitänyt tehdä ettei kaikelta katoa merkitys, mutta toisaalta eihän se merkitys olisi kadonnut, jos osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on, eikä tavoittele koko ajan parempaa tai muutosta ylipäänsä. Oli miten oli jotain meni siinä rytäkässä rikki joka tapauksessa. Minä.

Jatko

Lapsena kesät olivat aivan erilaisia kuin nykyään. Varhaisimmat muistot ovat jostakin paljon ennen kouluikää. Jopa ymmärtääkseni muutamia muistoja ajalta, jolloin olin noin 3-vuotias. Kotimme piha oli kohtalaisen suuri ja kuten tuossa iässä yleensä niin sanottu reviiri oli suhteellisen pieni. Mansardikattoinen kaksikerroksinen talo, kaksi huonetta, keittiö, makuuhuone ja eteinen alakerrassa. Yläkerta ei ollut asumiskunnossa ja joskus harvoin kun pääsi käymään niin kutsutussa vintissä, oli jännitystä aina ilmassa. Pihassa oli ulkorakennus, jossa oli sauna, puuvarasto sekä jonkinlainen paja. Pajassa ei tehty mitään enää, mutta siellä oli paljon jo siihen aikaan vanhoja työkaluja ja muita ihmeellisiä vekottimia. Kaikista selvimmin muistan tunnelmat ja hajut noista paikoista. Pihassa oli punainen keinu sekä paljon marjapensaita ja ehkä jonkinlainen kasvimaa. Pihaan pääsi kahta reittiä, toinen reitti oli pitkä pihatie, joka johti suoraan talon etuovelle ja toinen reitti kulki talon takaa naapurin pihan läpi ja se oli se, jota käytettiin. Luulisin, että autoa meillä ei silloin kuitenkaan vielä ollut.

Päivät olivat paljon pidemmän tuntuisia kuin nykyään ja aamut, iltapäivät ja illat erottuivat tunnelmaltaan selkeästi ja yöt varsinkin olivat tunnelmaltaan vahvoja. Aamu oli usein viileäntuntuinen tai ainakin siltä se heti heräämisen jälkeen tuntui. Muistan, että useat aamut alkoivat sillä kun menin ulos rappuselle kyykistyneenä kohtaan, johon aurinko paistoi. Aurinko lämmitti pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja pian olikin jo kesäisen kuuma. Leikit alkoivat yleensä heti aamusta. Mielikuvitus oli huippuluokkaa ja yksi jännittävimpiä asioita oli seurata muurahaisia tai koppakuoriaisia ja katsoa minne ne menevät tai mitä ne puuhailevat.

Olen oppinut ajamaan polkupyörällä kolmevuotiaana. Muistan, että sain pyörän eräältä naapurilta ja sitten harjoittelin koko illan ajamista kunnes se viimein alkoi sujua. Harjoittelualueena toimi juuri se pihatien osa joka ei yleensä ollut käytössä. Tien vieressä hiukan tien tasoa korkeammalla oli peltoalue, joka kesäisin kasvoi heinää ja ties mitä ruohoja ja tietty nokkosia, joita lapsena piti kammoksua. Harjoittelin äidin ja isoveljen avustuksella ja usein kaatua mätkähdin peltoon ohjaamisvaikeuksien vuoksi. Yllättävän sinnikkäästi jaksoin nousta aina uudestaan ja uudestaan pyörän selkään. Riemu oli ylimmillään kun polkeminen alkoi sujua ja pysyin pystyssä koko pihatien matkan.

Talvet olivat tuolloin oikeita talvia. Oli lunta ja pakkasta, molempia paljon. Takapihan puolella oli pieni alamäki, josta laskettiin pulkalla. Muistan omistaneeni oikein kunnon karvalakin tuohon aikaan, sellaisen joka sai pään näyttämään kolminkertaiselta. Paljon muuta en talvista muistakaan tuolta ajalta. Sisällä oli kunnon vanhanajan leivinuuni ja jonkin sortin muu uuni olohuoneessa lämmitystä varten. Olohuoneessa oli punainen sohva ja viltti, jonka alla oli aina lämmintä ihmetellä illan tuloa. Muistan joulukuusen, mutta en ole varma onko se totta vai ei, sillä joulua vietettiin aina mummolassa, jonne oli kokoontunut koko suku. Tuo perinne kuitenkin sammui jossain vaiheessa ja aloimme viettää joulua kotona.

Ehkäpä se sinnikkyys ja päättäväisyys, joka tuolloin syttyi, on vahvasti muokannut sen mikä nykyään olen. Varhaislapsuus oli aikaa täysin vailla päämääriä ja odotuksia. Jokainen päivä toi jotakin uutta ihmeteltävää ja vanhat tutut asiat toivat turvallisuutta, jota tarvittiin uuden tutkimiseen. Kaikki oli mahdollista.

Ensimmäinen

Henkilökohtaisesti kuvittelin olevani aikuinen jo siinä parinkymmenen ikävuoden tienoilla. Totuus paljastui vasta myöhemmällä iällä. Olin aloittanut työnteon ja parisuhdekin oli hanskassa, yhteen muuttamista, yhdessäoloa ja töitä siinä välillä. Kyllä oli aikuinen olotila ja sehän se oli se normaali rutiini miten itsenäinen elämä käynnistetään. Opittu malli siitä miten kuuluu toimia ja päästä elämässä eteenpäin. Johonkin astihan tälläkin menolla pääsin, mutta ei riittänyt meikäläiselle. Onneksi ei.

Minustahan piti tulla rokkitähti, mutta aikuisuuden tuoma näennäinen vastuuntunto ja niin sanottu oikean elämän tietyntyyppinen ihannointi tappoi sen unelman sisältäni. Ryhdyin ajattelematta koneiston osaksi, tuottamaan jotakin mitä yhteiskunta tarvitsi. Osaksi rullaavaa koneistoa, yhdeksi harmaasta massasta. Se oli se mitä aikuiselta odotetaan ja täytin paikkani.

Useita vuosia tein työtä vailla päämäärää, vailla sitä sisältöä mihin tällä hetkellä pyrin raivoisasti. Tein saadakseni rahaa elämiseen ja olemiseen. Eihän se nyt niin väärin voi olla, eikä olekaan. Niin useat tekevät, koska ei ole vaihtoehtoa tai he eivät näe sitä takaporttia toisenlaiseen elämään ja kuten sanottua jotkut vain tyytyvät siihen eivätkä kysy itseltään miksi tai kyseenalaista tekojaan ja niiden tarkoitusta. Työ ei määritä ihmistä, mutta antaa kehyksen sille miten itseään voi ilmaista.

Kylmä totuus on se, että raha meitä pyörittää, joko hallitsee tai kahlitsee, mutta harvoin vapauttaa. Siksi työ antaa kehyksen itseilmaisuun. Tietty summa tuota kuuluisaa rahaa tulee sinulle tehdystä työstä ja sen avulla toteutat sitä mitä pidät itsellesi tärkeänä. Eri töistä saa eri määrän rahaa joten toisilla on enemmän mahdollisuuksia kuin toisilla. Ja yksilö sitten suhteuttaa omat toiveensa tähän kehykseen eli todellisuudessa ihminen ei tee sitä mitä hän tahtoo vaan sitä mihin hänen kehyksen suomat mahdollisuudet riittävät. Kylmemmin ilmaistuna ihminen suhteuttaa toiveensa siihen kuinka suuri tilipussi hänellä on. Karua, mutta niin totta.

Minulla se kehys oli kohtuullinen vaikka en ollutkaan opiskellut mihinkään ammattiin. Olin niin sanottu ”drop out”. Siihen suhteutettuna tienasin aika kivasti ja vuokra-asuntokin oli halvimmasta päästä ja silti todella iso ja hyväkuntoinen. Rahaa siis kului vuokraan ja autokin piti tottakai ostaa. Lisäksi rahaa kului toki normaaliin elämiseen ruokaan ja juokseviin kuluihin kuten sähkö- ja puhelinlaskuihin. Sen verran jäi kuukaudessa, että joskus lähdettiin kavereiden kanssa ulos perisuomalaiseen tapaan ottamaan kännit ja hyvin usein nähtiin kaupungin kahviloissa kupposen merkeissä. Eikä se mitenkään huonoa elämää ollut, ei niin hohdokasta kun olin kuvitellut, mutta tuli hyvin toimeen oli ystäviä, asunto, auto, tyttöystävä josta myöhemmin tuli kihlattu ja kaikki tuntui olevan mallillaan. Aikuisuuden tunne voimistui näiden asioiden johdosta ja tuntui hyvältä olla irti vanhemmista ja pärjätä omillaan.

Normaalisti tämähän jatkuisi loputtomiin ja sitten jonain päivänä jäisi eläkkeelle ja siirtyisi uuteen elämänvaiheeseen, johon olisi taas ehtinyt saada valmiin mallin joltain jo eläkkeellä olevalta. Kenties malli tulisi omilta vanhemmilta, ehkä ystäväksi muotoutuneelta työkaverilta tai keneltä hyvänsä siinä tilanteessa olevalta, jonka elämää näet hiukan lähempää. Onhan parikymppisellä toki pitkä matka eläköitymiseen, mutta kohti sitä oltiin menossa hyvää vauhtia ilman murheita ja huolia, täysin ajattelematta vailla odotuksia ja suunnitelmia. Harmaana massana.