Neljäs

Missä kohtaa elämän kunnioittaminen menee liian pitkälle? Milloin pitäisi antaa vaan olla ja lopettaa jatkuva hoitaminen, paapominen ja huolehtiminen niistä, jotka ei ole välttämättä edes apua pyytäneet, niistä joiden aika on loppusuoralla, niistä jotka ovat valmiit lähtöön.

Terveydenhuoltojärjestelmähän on mahtava keksintö. Ihmiskunta on tunnistanut ja keksinyt parannuskeinoja moniin sairauksiin, keksinyt helpotusta erinäisistä vaivoista kärsivien elämään, jotta siitä tulee elämisen arvoista. Terveydenhuolto tarjoaa mahdollisuuden jopa huomattavasti parempaan elämään kuin ilman tätä järjestelmää. Sitä kauttahan ihmisen elinikä on pidentynyt jo reippaasti viimeisen sadan vuoden aikana, keskimäärin siis. Jossain kohtaa kuitenkin mennään mielestäni nopeusrajoitukset viuhuen metsään, että rytisee.

Tavallinen perusmeikäläinen sairastuu jossain elämänsä vaiheessa vaikkapa keuhkokuumeeseen. Parin ensimmaisen päivän jälkeen meikäläinen hakeutuu lääkärille ja oireen kuvasta riippuen edessä häämöttää sairasloma ja tauti on hoidettavissa kotona antibiooteilla. Mikäli oireet ovat dramaattisemmat muutama päivä lepoa osastolla helpottanee ja meikäläinen kuntoutuu täysin yhteiskunta kelpoiseksi yksilöksi. Hyvä terveydenhuolto!

Jo hivenen sairaampi keski-ikäinen MBOsta kärsivä diabeetikko (tietenkin) ei pahemmin välitä milloin lääkkeitä, joita hieno järjestelmä on määrännyt, pitäisi ottaa ja miksi ihmeessä kun ilmankin pärjäilee. Toistuvia sairaskäyntejä omalla lääkärillä on usein ja yhtä kuuroille korville menee valistus siitä kuinka hoitotasapaino pitäisi ehdottomasti säilyttää. Joka tapauksessa flunssat ja kuumetaudit sekä kaikenmaailman kolotukset hoidetaan ja ihmiskunnan jäsen on toisinaan hetken aikaa tyytyväinen.

Vanhus, vaikkapa 85-vuotias, vanhusten sairauksia poteva eli sydänvaivaa, kolotuksia, hengenahdistusta ja liikkumisvaikeutta. Asustelee kotona suhteellisen tyytyväisenä vaikka ei käy pahemmin missään neljän seinän sisältä. Kotiapu käy päivittäin auttelemassa ja kotopuolessa asuminen vielä onnistuu suhteellisen hyvin. Ilkeämielinen kausiflunssa kun iskee niin ennestään heikko yleiskunto kokee kovan kolauksen ja sairauksien oireet pahenevat hetkellisesti. Väistämättä sairaalakäynti on edessä. Sinänsä vanhuksella ei ole mitään uutta hoidettavaa, sillä mikäli joku ei vielä tiennyt niin kausiflunssaan ei ole mitään hoitoa. Kuitenkin olemassa olevien sairauksien oireiden pahetessa yleiskunto laskee alle sen mitä kotona pärjääminen itsenäisesti vaatii. Lopputuloksena viikko vuodeosastolla, aktiivista kuntoutusta ja taas pärjää kotona. Hommat toimii vielä.

Sitten tulee hän, joka sairastaa vaikeaa tautia, terminaalivaiheen syöpää, sydänongelmia, joissa oireet ovat jo pahat ja hoito lähinnä oireenmukaista. Hoitotahto on ilmaistu ja aktiivisia hoitoja ei pyritä enää tehtäväksi. Annetaanko kuolla hoitolaitokseen sisälle? Kun pumppu alkaa pettää ja jotain pystyttäisiin vielä tekemään lääketieteen keinoin, tehdäänkö? Vai annetaanko kärsimyksen loppua? Nykykäsityksen mukaan ainoastaan jos sydän pysähtyy, hoitotahdon omaavaa henkilöä ei enää elvytetä, mutta jos vielä jotain voidaan tehdä se tehdään. Kuoleminen on kielletty!

Kuolemista ei suvaita osana elämää vaan sitä pitäisi jatkaa, pitkittää keinolla millä hyvänsä jopa huolimatta siitä onko se potilaan edunmukaista ja elämänlaadun kannalta järkevää. Miettikääpä itse. Sitten kun minä olen vanha, sairas ja tiedän ettei tästä enää parannuta, toivon todella, että asiat ovat toisin ja saan vain kuolla vaikka omaan kotiini. jos olen sellaisessa kunnossa, että on aika lähteä niin sitten mennään. En halua muutamaa ylimääräistä päivää tai viikkoa lisää sairaalassa. Ei se ole enää sitä elämää jota elän ja haluan elää. Antakaa kuolevien kuolla ja elävät voivat jatkaa elämäänsä.