Toinen

Jännä juttu, miten elämä tuntuu kulkevan sykleissä, kutsun niitä kasvukausiksi ja ne eivät liity Freudin tai kenenkään muunkaan minä-kuvan kehitysteorioihin. Tietynlaiset jaksot rytmittää elämää, välillä on huonompaa ja välillä parempaa. Välillä enemmän tapahtumia, välillä vähemmän. Kummallista miten elämä ei itse asiassa koskaan ole tasapaksua, vaan aina joko täynnä jotakin taikka tyhjää. Mistä se sitten johtuu, en tiedä, tuskin kukaan muukaan, mutta tiedän yhden tapauksen.

En muista onko tullut jo todettua, mutta koska asia on olennainen, todetaan uudestaan. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen, aina pitää pyrkiä parempaan ja hienompaan. Pitää korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Näin ollen se meikäläisen elämäkin alkoi kaivata korjausta. Eli kun kaikki oli jo hyvin, niin se alkoikin kyllästyttää ja jotakin olisi saatava lisää tai muutettava. Toivottavasti jo tässä kohtaa joku herää ja tajuaa, että ehjiä tavaroita ei kannata korjata.

Kaikki oli niin hyvin. Kaikki hyvin. Näin jatketaan eteenpäin ja kaikki on aina vaan hyvin. Tulevaisuudessa kaikki on samoin kuin nyt. Ei mitään mitä odottaa, ei uutta päämäärää nyt kun on ponnistettu tähän omillaan pärjäämisen vaiheeseen. Sitten tullaan siihen "tässäks tää nyt on?"- ajatusvaiheeseen ja asiat lakkaa olemasta yhtä hyviä kuin ennen. Mikään ei ole muuttunut, paitsi se olennaisin tässä jutussa. Minä.

Jännittävä hetki istua ja kirjoittaa itsenäistymisestä. Istua tässä huoneessa, jossa kasvoin teini-ikäiseksi. Katson ikkunasta ulos ja siinä on jotain niin kovin tuttua ja turvallista, jotain mitä silloin ei ymmärtänyt , mutta nyt ymmärtää. Ja sitten se ristiriita, koska nyt se tuttuus ja turvallisuus ei enää ole kuitenkaan kuin muisto. Istun lapsuudenkodissani, huoneessa. Omassa huoneessani. Tuntuu tutulta ja vieraalta. Vieraantuminen, muuta ei tule mieleen.

Minä muutuin, mutta elämä ei muuttunut minun mukana. Kehitys ei jatkunut samaa rataa enää kuin mitä se oli jatkunut tähän saakka. Tyhjyys alkoi vallata mieltä pieni pala kerrallaan. Nakersi ensin jonkun hieman merkityksettömämmän asian pois, sitten pikku hiljaa myös hiukan tärkeämpiä asioita kunnes jäljellä oli pelkkä riisuttu minä. Riisuttuna niistä kulisseista, joita pidin aikuisuuden merkkeinä. Äkkiä kaikki mikä luettiin hyväksi muutti merkityksensä joksikin toiseksi. Tärkeästä tuli toisarvoinen, olennaisesta epäolennainen ja minusta päämäärätön, sillä tietoisuus iski tajuntaan. Eihän näin mennä loppuelämää. Kova paikka varsinkin silloin kun luulit olevasi voitolla. Kova paikka huomata olevansa haavoittuvainen sittenkin ja kova paikka huomata ettei elämä aina olekaan niin yksinkertaista.

Siihen aikaan minulla oli hyvin jyrkkiä mielipiteitä ja malleja siitä miten asioissa edetään. Mustaa ja valkoista ilman harmaan sävyjä. Tosin, jo hivenen viisastuneena, täytyy todeta, että värit ovat nyt pääosin niitä sävyjä pelkästään. Valkoinen ja musta puuttuvat. Eikä se ole luovuttamista, se on vain väistämätön tosiasia, että sellaisella jokotai- elämänkatsomuksella täällä ei pärjää. Kompromisseja joutuu tekemään yksinkertaisesti siksi, että maailma ei pyöri yksilön navan ympäri. Ei minunkaan navan ympäri pyörinyt. Valistunut sanoisi nyt, että siinä karisi pois lapsuuden rippeet, ne viimeisetkin harhakuvat, joita totena on pitänyt.

Ei kannata korjata asioita, jotka eivät ole rikki. Tässä vaiheessa jää ristiriitainen kuva tuostakin ajatuksesta. Jotain olisi pitänyt tehdä ettei kaikelta katoa merkitys, mutta toisaalta eihän se merkitys olisi kadonnut, jos osaisi olla tyytyväinen siihen mitä on, eikä tavoittele koko ajan parempaa tai muutosta ylipäänsä. Oli miten oli jotain meni siinä rytäkässä rikki joka tapauksessa. Minä.