Irrallinen ajatus ihmisyydestä

Tällaisina hetkinä huomaan useinkin, yhä uudestaan ja uudestaan , törmääväni ajatukseen itsestäni ja omasta elämästäni. Tuota pikaa huomaan ajatuksen rönsyilevän jo muihin ihmisiin ja heidän käytökseensä sekä pikkuhiljaa olemassa olon ja arjen haasteisiin ja lukuisiin kysymyksiin miksi? miten? Niin siis millaisina hetkinä? Näinä hetkinä kun istun yksin kotona, joka toisaalta on hyvin luontevaa, sillä asun yksin... No, kuitenkin hetkiin liittyy jotain erityistä, kuten tähänkin, juuri tänään.

Taidan olla luonteeltani äärimmäistä pelastaja-tyyppiä. Käyttääkseni tässä lyhyttä määritelmää, pelastaja-tyyppi on hyvin harvinainen ihmistyyppi tässä maailmassa ja nimityskin lienee väärä, mutta en nyt keksinyt parempaakaan. Pelastaja-tyypin tunnusmerkkejä ovat ihmisläheisyys ja jopa ihmisriippuvuus, tutkiva luonne ja ylenmääräinen kiinnostus ihmisiä kohtaan, omiin tarkoitusperiin sopiva sosiaalisuus ja silti liian pinnallinen. Avoimen oloinen, mutta pinnan alla ei aina ole sitä miltä näyttää. Pelastaja-tyypin luota tai läheisyydestä löydät todennäköisimmin puolinarsistin, joka käyttää pelastajaa itsensä pönkittämiseen ja muuhun ns. käytännöntyöhön jota ei itse viitsi tai kykene suorittamaan. Tätä ihmistyyppiä löytyy maailmasta hyvin paljon.

Pönkittäjät tulevat hyvin toimeen siellä missä ovatkin, sillä usein epäselvät ja hankalat asiat voidaan hoidattaa pelastajilla. Toki myös tylsyyden korjaaminen kuuluu pelastajan toimenkuvaan. Kun sitten tulee kyseeseen jokin "tärkeämpi" tilanne pelastajat heitetään ja unohdetaan kuin tuhka tuuleen. Jotta lukija ei pidä tätä pelkästään puolikatkerana tilityksenä lähimmäisten toiminnasta, keskitytään pointtiin...

Nimittäin ajattelin asiaa siltä kannalta mikä onkaan ihmisen pohjimmainen luonne ja missä inhimillisyys näkyy ja miten paljon se vaikuttaa toimintaamme ja onko kaikilla meillä kuitenkin monta "persoonaa" joita käytämämme selvitäksemme arjen haasteista. Edellisen lauseen hengessä olisi "hauska" kokeilla jotain ääritilannetta satunnaisen ryhmän kanssa. Ei taida olla kovinkaan laillista nykypäivänä, joten jääköön testaamatta.

Pelastaja on luonteeltaan liian inhimillinen ja hyväksikäyttäjä tuntuisi olevan kaukana siitä. Pelastaja luulee maailman tappiin saakka saavansa edes joskus jotain takaisinpäin ja pettyy aina uudestaan ja uudestaan. Kukaan ei ikinä kiitä tai tule tarjoamaan samaa pelastajalle. Hyväksikäyttäjä tietää törmätessään vaikeaan tilanteeseen saavansa avun takuuvarmasti kun vaan kysyy. No niin sitten ultimate kysymys: Onko tasapainoa olemassakaan vai luoko ääripäät sen?

Alussa totesin, että pelastajia on hyvin vähän ja hyväksikäyttäjiä paljon. Se tasapainosta massan mukaan?!?
Pelastajan selvityskyky on lähes rajaton kun taas hyväksikäyttäjän avuntarve satunnainen... Hmmm... Ehkä tasapainon alku?!?
Montako pelastettavaa yksi pelastaja pystyy kantamaan? Jää vielä paljon pohdittavaa aiheesta.

Inhimillisyys on jotain arvojen, moraalikäsitysten ja niiden kuuluisien oikean ja väärän välimaastoa. Inhimillisyys on toisten huomioon ottamista, toisten kohtelemista kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Raamatulllisesta vertauksesta huolimatta totuuden siemen piileskelee siellä. Inhimillisyys on kykyä tarjota toiselle ihmiselle tukea, jakaa iloja, jakaa suruja vaatimatta mitään muuta kuin samaa kohtelua toiselta yksilöltä moralisoimatta, mutisematta ja täysin pyyteettömästi. Inhimillisyys on tarjota apua kun toinen tarvitsee. Tämä on toisaalta itsestään selvää vähääkään järjissään olevalle yksilölle. Se mikä meidät jakaa eri ihmistyyppeihin onkin se raja, jonka vedät itsenäisyytesi ja riippuvuutesi väliin. Raja, jonka harva osaa piirtää.